Onko tietyt asiat tehty meitä varten, vai luulemmeko vain niin?
Monen päivän ajan, oon miettinyt pääni puhki. Kaikki asiat, jotka antavat sulle syyn olla surullinen.
Miks elämä ei vois olla ruusuilla tanssimista? Sateenkaaria ja yksisarvisia. Kukkia ja kultaa.
Koska.. Elämä opettaa karuilla asioilla.
Mietin tässä, miks mä oon yksin? Miks riitaannun kaikkien kans?
Tiedän, että väännän kärpäsestä härkäsen, mut semmoseks mä oon kasvanu. Tehny tiettyi asioi pitkää, ja sit aivan uudessa paikassa, ei se toimikkaa nii. Mä päädy olemaan yksin, koska teen toisin.
Mulla ei oo oikee hirveesti ystäviä, poikaystäväki lähti aikoja sitte, ja vaikka mite yrittäis muuttaa itteensä tai edes sopeutua elämää toisella tavalla, ei se vaan toimi niin. Se on se luottamus. Luottamus on vaikeaa ansaita, mut se on tosi helppoa kadottaa. Ihmiset ei osaa luottaa loppujen lopuks, jos tekee juttuja ja valehtelee. Mustasukkaisuuski on sitä, mist se luottamus katoaa. En ikinä uskonu itteni olevan mustasukkane, mut.. Taidanpa olla.
Oma mustasukkasuus johtu siitä kai, et pelkäsin menettäväni erään, ja liiallise mustasukkaisuude takia menetin tietty.
No mut, tärkeint on kai se, et mä opin. En satuttanu pettämällä, olin omaitteni, mut siinä se mustasukkasuus.. Ei toimi. Älä siis ole mustasukkane turhasta, ja jos tulee asioi mist luulet olevas mustasukkane, kysy ensi silt, uskon et saat vastaukse. Mä en osannu kysyy, ja siihe se loppu. Olin tietty iha hajal, ja edellee, mut minkäs sille voi, ehkä joskus tämäki ymmärtää et ihmiset osaa muuttuu, tai tehä asioi toisi.
MUT EI SIIT ENEMPÄÄ!
Koulus menee nyt mite menee, siel o ihan mukavaa kai. Luokkalaiset ei oikee aluks innostunu luokavaihdost, eikä mul pahemmi mitää puhuttu, yksin tein kaike, yksin teen vieläki. Nyt mulle on alettu puhuu vähäse, joten saan huokasta helpotuksest, ettei mu tartte ihan yksi siel kokoaja olla. Ruokailut yksi, ulkona yksin, tunnilla yksin. Eikai se mitää haittaa, mut se et ku oon kotoo, ni yksi. Koulus, yksi. Vapaa-ajal? Noh.. Parin kaverin kans oon jatkuvasti, ku ei mul oikee oo muit enää. Nytki meni välit poikki pienen asian takia yhde tosi tärkeimmä ystävä kans. Tuntuu joka päivä tosi pahalt, ku ei voi jutella vaa. Laittaa viestii ja naureskella paskast nauruu kaikelle.. Haluisin sanoo et oon pahoillani kaikesta, mut ehkä se ei auta. Mut silti, mullakin on omat periaatteet, jos en mä oo mitää tehny, miks pyytää anteeks? No joo-o tein mä, mut asiat mitkä ei mulle kuulu ja niit tyrkytetää, en mä haluu olla osallisena semmosee. Sit saa vaan haukut päälle ku on sanonu jotai jostai.. Oon pahoillani. Sen vaan haluisin ite kuulla.
LEONARDO Di CAPRIO on hirmu komea :3
'' Jos pitää kiinni liikaa periaatteistaan, jää yksin. ''
Ja niin mulle kävi.
Mä en taas ymmärrä sitä, et jotku päivittää Facee sitä et '' miks miehet ei osaa arvostaa naisia!!!??! ''
No mitäs vittu oot kohdellu sitä ku paskaa. Kohtele sitä kunnol, ni se osaa arvostaa sua. Kuka ny haluis et sitä kohdeltais ku kiloo paskaa, tottakai se pahalt tuntuu. En mä ainakaa jaksais ketää sit.
Mut jos muutatte oman käytöksenne ja näkökantanne miehii kohtaa, eiköhä nappaa :)
Mä en oikee oo ite millää '' etsin miest' elämääni'' tuulel.. En oo edelleenkää valmis viimeisimmä jutu jälkee jatkaa kenenkää kans, enkä tuu varmaa olee. Ihan sama lukeeks hän tätä, mut sen voin sanoo, et jos luet, tiedätpä vaan että estämällä mut Facebookis, ei silti estä mua löytämää sua mistää ja sanoo sanottavani. En halunnu näi käyvä, ja halusin korjata asioi, mut näin kävi, mä en oo tyytyväine, mut tiedätpä mist saat mut kiinni ku oot valmis puhumaa.
TIEDÄTTEKÖ MITÄ?!?!
Äiti kävi SVENSKAS eli ruottis, toi tuliaisiks tommose kivsu pikkupullo. Voin ottaa kuvan ku jaksan täsä näi nousta koneelt. Ehkä pitäis vetää perseet. Njääh turhaa rahaa menis.
Sit pöllin sen laukust muumitikkarei joku 10 ku oli tuonu laivalt, toivottavasti ei lue tätä XDD
Joo-o.. En mä oikee tiiä mist mä nykyää kirjottaisi. Hirvee päänsärky koulu takia, ja kaike muun stressi. Aamuisi pää särkee ja haluis jäädä kotii, mut nappii naamaa ja kouluu. Koulust oon nii väsyny et haluun nukahtaa samantie ku pääsen kotio, mut siihe se menee et istun koneel.
Haluun et joulu tulee. Saa antaa lahjoja, ja lähetellä kortteja! Edes sen hetken, saan olla onnelline. Joulu rauhottaa ja saa lauleskel joululaului :3
Mutjoo kaikki jotka luette tätä, tiedätte et meil ei ehkä oo maailman parhaimmat välit, mut haluun sanoo kaikille, myös teille joita en vielä edes tunne, et oon TOSI PAHOILLANI KAIKESTA. Haluun antaa mu elämäl uude suunna, en haluu tulla huijatuks enää. En haluu et muihi sattuu, mut se syy miks oon tämmöne kärttykyrpä, on vaan se, et mä pelkään. Pelkään et muhu sattuu.
8 päivää.. Oon ylpee mun pojast, rakas olis nyt 2,5 vuotias! Siit on tasan vuosi, ja kuvittelen olevani joku iha pöpipää ku välil takapihal tupakil, puhun ittekseni, koska Sepi kuoli sinne. Mut en oo sit mikää pöpipää, se vaa tuntuu rentouttavalt, ettei ala itkee.
Pian tasan vuos sitte, Sepi, mun rakas, paras ystävä ja lemmikki, elämäni miehes, siirty taivaasee. Jos ne koirat sinne edes menee. Toivon mukaan.
Haluun kertoo Sepin tarinan teil kaikil, jotta mä en olis ainoo joka rakkaani muistais.
Oli sunnuntai, ja aamu alko ihan normaalisti. Sepi juoksi onnessaan mun ja pikkuveljen huoneeseen, hyppäsi päälle ja alkoi nuolla kasvoja. Heti sen jälkeen istui veljeni naamalle, koska oli kovis. En tietenkään aavistanu et jotai tulis tapahtuu, jote aamu jatkus viel iha normaalisti. Päivä meni touhutessa, ja sit illal, joskus 9 aikaa, äiti yritti soittaa mul ku olin tupakal ulkona. No luulin et se tarvii apua Facebookin kanssa, joten menin pari minuuttia sen jälkeen sisälle, koska akku loppui.
Sanoin kaverille heipat, ja menin sisälle. Avasin oven, ja näin verta joka puolella. Koko eteinen oli ihan veressä, seinät veressä ja äiti juoksee vastaan huutaen '' soita hätänumeroon, soita hätänumeroon! Koira on seonnu! Hae sun veljes pois tuolta huoneesta! ''
Sepi oli saanu epilepsiakohtaukse. Äidi mukaan se oli ollu levoton koko päivä, ja sit hakeutunu äidi sylii ku hän nukutti mun veljeä. Yhtäkkiä jalat oli pettäny ja se rojahtanu lattial, vaahtoo suust ja ravistelua. Sepi ei hengittäny hetkeen, ja tokeni siitä kyl. Ensimmäine reaktio koirilla on se, et ne puree, koska ne on peloissaan eikä tiedä mitä on tapahtunu. Sepi siis puri äitiä ranteesee, pasko ja kusi lattialle hädissää. Äiti yritti pitää sen kaulapannast kiinni, jotta mun pikkuveli pääsis pois sielt huoneest. Ei se onnistunu, ku panta lähti pois.
Joten ku mä tulin sisäl, menin samantien sinne huoneeseen missä he oli. Pikkuveli peiton alla, ja Sepi peloissaan ikkunan alla, liukasteli veressä ja ulosteissa. Sen katse.. Se oli semmone, ettei se tunnistais mua. Maailman kiltein koira, ei koskaan purru, ei hyökänny, nuoleskeli ja oli ilone, ei tuntenu mua. Korvat takana, silmät kirkkaina vihasta ja pelosta, katottii toisiamme. Yritin rauhotella Sepiä, ja ottaa sen kiinni, jotta mun veli pääsee pois sieltä huoneesta. Sepi juoksi mun ja äidi jalkoje välist eteist kohti, ja ku siinä oli se vauvaportti, pistin sen kiinni. Sepi oli siis ulko-oven ja vauvaportin välissä. Yritin mennä rauhoittelee sitä uudelleen, mut ku olin unohtanu lukita oven, eli vetää kiinni asti, se pakitti ovea päi ja se aukes. Sepi juoksi ulos, no tietenki yritettii metsästää sitä, koska on se aika vaarallist ku saksanpaimenkoira juoksentelee vapaana, eikä mitää tietoo sen kohtauksest.
Olin ihan hajalla ku soitin ambulanssia. Äitillä ranteet poikki, ja sairaalaan. Jäin poikien kanssa kotii, odottamaa äitii. Isommat veljet yritti ettii sepiä monta tuntia, ja parvekkeelta huusin itkusella äänellä '' tuu rakas kotiin, mulla on hirvee ikävä, rakas tuuthan jo kotiin''.
Mentiin nukkumaan ja joskus 4 aikaa aamuyöllä, kuulen mite Sepi raapii ovea. Se oli ihan mutanen, joten se oli vissiin saanu monta kohtaust matkan varrel, koska se vihas likastumist. En voinu päästää sitä sisää, kato jos se olis saanu uude kohtaukse taas. Mu veljet on nii pienii kumminki, et se olis ollu hengevaarallist. No odotettii, ja soitettii poliisil. Sepi hyppäs puolentoist metrise aida yli meidä takapihal raapii vuorostaa takapiha ovee. En vaa voinu päästää sitä sisää.
Hetke pääst kuulin ku poliisit tuli. Menin mun veljie huoneesee lohduttaa niit, ja pitää omaa parkuu sisäl, ja sit se kävi kaikki nii äkkiä.. Näin ikkunasta Sepi viimese kerra, sen ilmeen, miten peloissaan se oli, ja tahtoi vaa päästä sisäl. Poliisit ampu sitä 2 kertaa. 1 kerra jälkee kaikki pelästy nii paljo, et alko itkemine, äiti itki keittiös, mä poikie huonees ja pojat sängyissää. Toista mä en kuullu koska peitin korvat, jottei tarttis kuulla enää.
Juoksin takapihal kattomaa, Sepiä osotettii valolla, ja se vaan höyrys, koska oli vähä kylmä yö. Veriroiskeita terassilla. Siinä se vaan makas. Poliisit vaan totes, et lähettäkää se Eviraa, joten tiedetää varmuude vuoks, et mikä sil oli. Ne siirsi sen sepin häkkii, joka oli takapihal, ja siel se oli koko yön.
Aamulla mä kävin halaamassa sitä, kylmän kalpeeta ruumista. Olin ihan veren peitossa. Pistettii se jätesäkkii, laatikkoo ja vietii matkahuollol.
Myöhemmi tuli ilmi, et se oli epilepsia kohtaus. Ne vanhat omistajat oli vissii lyöny sepiä nii kovi, et sil oli suoni katkennu pääst.
Mut nyt se o päässy tuskistaa, ja on pal paremmas paikas. En olis halunnu et sen elämää jatketaa lääkkeillä ja uusilla kohtauksilla.
Sen takia puhun ittekseni takapihal, koska se on mul aika tärkee paikka.
Pelkään pimeet, iha sikana. Parempi puhuu itteksee etten saa paskahalvaust siel :D
Mut nyt tota kirjotelles, oon itkeny nii paljo, et jatketaa ens postaukses. Kiitti viel kaikil lukijoil.
xoxo ninni
Sori Saana, ei löytyny parempia.. :/
